Vaaliteesini

Asuminen ja kulkeminen

* Joukkoliikenne on kaupunkilaisen luontainen liikkumismuoto. Tarpeeksi laaja väestöpohja mahdollistaa hyvät joukkoliikennepalvelut.

* Rakennetaan tiiviimmin sinne, minne on jo rakennettu. Erityisesti hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelle. Jätetään viheralueet rauhaan.

* Helsinki voi olla entistä useampien ihmisten kotipaikka. Myös lähiöiden antamia mahdollisuuksia on käytettävä hyväksi. Tällä hetkellä sen sijaan monien lähiöiden väestö on pienenemässä. Tuo aleneva väestökehitys vaarantaa palvelut.

* Asuntojen lisääntyvän tarjonnan on katsottu olevan ainoa keino asumiskustannusten kohtuullistamiseksi. Markkinamekanismi tuskin kuitenkaan takaa koskaan hintojen alenemista, vaan tuottojen vähentyessä kiinnostus asuntosijoittamiseen lakkaa. Yhteiskunnallisen toimijan on kaikissa tilanteissa taattava asuntojen riittävä tarjonta.

Kulttuuri ja liikunta

* Kulttuuri ja liikunta on valjastettava parantamaan kaikkien helsinkiläisten terveyttä ja hyvinvointia.

* Lähikirjastoja ei saa lopettaa.

Kulkemista kehitettävä katsoen tulevaisuuteen

Olen toisaalla näillä sivuilla kertonut, että olen asunut useissa paikoissa pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnassa. Ehdin työskentelemään myös useassa työpaikassa. Työssä kulku toisella paikkakunnalla eli pendelöinti on minulle tuttua. Paljolti kulkuvälineenä oli henkilöauto, koska mielekkäitä joukkoliikenneyhteyksiä ei aina ollut.

On paljon elämäntilanteita, joissa henkilöauto on tarpeellinen. En halua lähteä mestaroimaan, kuka saisi autoa käyttää kuka taas ei. Auto kuitenkin tuo paljon ongelmia. Rakentamista ohjataan siten, että kaavoihin laitetaan määräyksiä siitä, kuinka monta autopaikkaa asuntoja rakennettaessa on tehtävä. Autopaikkojen tekeminen on kallista puuhaa. Saattavat maksaa jopa kymmeniä tuhansia. Henkilöauto seisoo parkkipaikalla keskimäärin 95% elinajastaan ja kun sillä ajetaan, on matkustajamäärä 1,4 kuljettaja mukaan lukien. Kovin kustannustehokkaasta kulkumuodosta ei siis ole kysymys.

Helsingin kantakaupungissa autottomien talouksien määrä on noin puolet. Autottomuuden on sanottu olevan jopa nykyhetken trendi. En tiedä kenen idea tämä on alun perin, mutta haluan tuoda tämän kuitenkin esille. Idea olisi sellainen, että autojen pysäköinti ei olisi asuntoyhtiöiden velvollisuus, vaan pysäköinnin järjestämisestä huolehtisivat erilliset yhtiöt, jotka toimisivat markkinahinnoittelulla. Kukin autonomistaja sitten ratkaisisi omalta kohdaltaan, tuoko auton omistaminen vastaavasti lisäarvoa. Ilman autopaikkavelvoitetta rakennettavien asuntojen pitäisi sitten olla halvempia.

Joukkoliikennettä voidaan kehittää lisäämällä ja parantamalla kiinteitä linjoja tai esimerkiksi tihentämällä vuorovälejä. Kiinteitä linjoja pitäisi kuitenkin pystyä täydentämään erilaisilla erikoispalveluilla, jotka perustuisivat asiakkaan erikoistarpeisiin. HSL on tehnyt Kutsuplus-kokeilun. Kannattavuus ei kuulemma ole ollut tarpeeksi hyvä. Kokeilua on arvioitu ja ehkä kannattavuutta voidaan parantaa.  

Liikenteen osuus kasvihuonepäästöistä on noin viidennes. Autojen käyttövoima ei tulevaisuudessa ehkä enää ole öljy. Korvaavia käyttövoimia kehitetään. Niitä ovat esimerkiksi biopolttoaineet, akkuun varastoitu sähkö ja vety. On ilmeisesti merkkejä siitä, että akkukäyttöiset sähköautot ovat tällä hetkellä vahvimmilla. (Itse olen luullut, että vety olisi tulevaisuutta.) Kaupunki voisi ehkä varovaisesti subventoida näitä vaihtoehtoisia käyttövoimia esimerkiksi pysäköintimaksupolitiikallaan. Tosin tekniikan kehityksen kaikkia kiemuroita on vaikea ennustaa ja on vaara, että veikataan niin sanotusti väärää hevosta.

Kaupalliset palvelut ovat siirtyneet korttelikaupoista ja kaupunkitavarataloista ”pelloille”. Yhteiskunnan on ehkä vaikeaa pystyä kehitystä täysin kääntämään. Pitäisiköhän meidän asiakkaiden ohjata omalla ostokäyttäytymisellämme kehitystä?

Kulttuuri ja liikunta osaksi kaikkien kaupunkilaisten arkea

Erilaisia kulttuuripalveluita käyttäessäni olen huomannut, että palveluiden kysyntä on kasvanut viime vuosina. Tieodotusvälineistä olen saanut kuulla ja lukea, että kulttuurityöntekijöiden ansaintamahdollisuudet eivät kuitenkaan ole parantuneet vaan eri syistä huonontuneet. Kulttuurityöntekijöiden toimeentulo on turvattava.

Myös amatööreille on taattava mahdollisuus kulttuuriharrastukseensa. On myös huomattava, että kulttuurin harrastamisella on myös kasvatuksellinen ja terapiavaikutus.

Usein kuulee perustelun, että ehdotukset saattavat olla oikeita, mutta rahat eivät riitä. Äsken kuitenkin nähtiin näytelmä, että kaupungin johtaja ja osa luottamusmiesjohdosta olivat valmiit sijoittamaan aika suuret rahat Guggenheim museon rakentamiseen ja vielä huomattavaan maksuun brändistä. Koska hanke kariutui, voitaisiinko osa säästyneistä rahoista käyttää näihin tarkoituksiin.

Omakohtaisestikin olen kokenut, että liikunnan harrastaminen parantaa terveyttä ja toimintakykyä. Olemme saaneet kuulla ja lukea yhä useammista tutkimuksista, jotka yhä enemmän ovat tulleet samaan tulokseen. Paitsi aerobinen kunto, niin myös lihaskunta on todettu tärkeäksi.

Kaupunki ja kaupalliset tuottajat tarjoavat toki paljon liikuntapalveluita. On kuitenkin vaara, että palveluiden käyttö kasautuu aktiiveille ja huomattavat ihmisryhmät eivät harrastaisi liikuntaa. Kaupungin on järjestettävä monipuolisia matalan kynnyksen liikuntapalveluita. Hintojenkin pitäisi olla niin matalia, että vähävaraisillakin olisi niihin varaa.

Muun muassa entinen kulttuuriministeri kiinnitti huomioita nuorten kiekkoilijoiden ja jalkapallonpelaajien suuriin harrastusmaksuihin. Hyvä niin, mutta ehkä lapsille ja nuorille löytyisi muitakin tehokkaita ja edullisempia liikuntamuotoja. Olisi hyvä, että kansanurheilun edistämiseen perustettaisiin aivan omia toimijoita, eikä jätettäisi asiaa pelkästään huippu-urheiluorganisaation hoidettavaksi.

Parempaa lähiöelämää

Lähiöt ovat suomessa 1,5 miljoonan ihmisen koti. Lisäksi on aivan varmaa, että lähes kaikilla lopuillakin 4 miljoonalla suomalaisella on lähiöistä enemmän tai vähemmän vankka mielipide. Näkemykset ovat ilmeisesti voittopuolisesti huonoja, koska tuntuu siltä, että koko sana halutaan häivyttää. Käsitykseen lähiöiden huonoudesta vaikuttavat sekä tosiasiat, että kuvitelmat. Kunnallisvaaleissa kannattaa keskittyä noihin tosiasioihin.

Kunnallisvaaleissa vuonna 2012 oli äänestysprosentti Helsingin kaupungissa 57,4%. Äänestysprosentit vaihtelevat noin 40% ja 70% välillä. Matalimmat äänestysprosentit löytyvät lähiöistä ennen kaikkea niistä, joissa asukkaiden keskimääräinen sosioekonominen asema on muun kaupungin keskiarvoa huonompi. Lähiöiden asukkaiden ei pidä luovuttaa valtaa muualle. Se lienee aivan ensimmäinen keino, kun halutaan parannuksia, jotka ovat kunnan toimivallassa.

Esimerkiksi Koillis-Helsingin väkiluvun ennustetaan laskevan. Kehitys on sinänsä nurinkurista, koska koko Helsingin väkiluvun puolestaan ennustetaan nousevan voimakkaasti. Suomalainen sananlasku sanoo: ”Pidot paranee, kun väki vähenee.” Sinänsä varmaan suuri viisaus, muttei liene kuitenkaan sovellettavissa sellaisenaan tähän tilanteeseen. Aleneva väestökehitys uhkaa sekä kaupallisia että julkisia palveluita. Kehitys olisi pystyttävä kääntämään. Kaavoituksella on autettava tiivistämään rakentamista etenkin siellä, missä ollaan hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrella kuten raideliikenteen asemien lähellä.